LehtiEnsimmäisenä silmään osui noin parinkymmenen nuorehkon naisen ryhmä, joka notkui puiston laitamilla osin puskien suojassa. Kirosanat lentelivät, leijonaviinapullo kiersi ringissä, ja huutelivatpa neidit myös hävyttömiä ohikulkijoille.
”Viitttuu, mikä köyhä se siinä menee! Meilläpä onkin valtaa! Varo vaan ettei koroteta verojas!” huusi toimittajan perään eräs vaaleatukkainen kansanedustaja, ilmeisesti Vihreiden ryhmästä.
Tilanne oli jo äityä vaaralliseksi, kun vastaan käveli melkoisen tukevassa humalassa ollut Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä, ”Punaiset paholaiset”, niin kuin he itseään haluavat kutsuttavan. Porukka ympäröi minut ja alkoi tuuppia edestakaisin ja vaati rahaa ja tupakkaa.
”Hallitus ei mittää! Hallitus ei mittää! Vallankumous tulee, saatanan porvari!” ryhmä kailotti. Pääsin nipin napin livahtamaan heidän hyppysistään.
Poliisin tietojen mukaan kesälomien aloitusjuhlista kerättiin talteen kaikkiaan 90 kansanedustajaa. He syyllistyivät useimmin pikkurikkeisiin, kuten kivien heittelyyn, kadulle virtsaamiseen, viinanjuontiin julkisella paikalla, sekä sammumiseen. Pari pahempaakin välikohtausta sattui.
”Suurhälytys oli jo lähellä, kun saimme tietää, että Martinlaaksoon suunniteltiin loppuillaksi joukkotappelua hallituksen ja opposition välille. Onnistuimme kuitenkin pidättämään päätekijät, Pitkä-Matin ja Nyrkki-Jyrkin ennen kuin mitään ehti sattua”, kertoo Berglund.
Poliisi toivoo, että kansanedustajien vanhemmat pitäisivät parempaa huolta jälkikasvustaan. Myös selkeistä kotiintuloajoista pitäisi sopia, neuvoo Berglund.
Deléphinen ja Kervernin elokuva muistuttaa joltain osin Aki Kaurismäen tuotoksia: Paljon ei puhuta, mutta kun puhutaan niin asiaa. Viinaakin juodaan, eikä kohtuudesta paljon piitata.
”Näytteleminen oli todella haastavaa. Oli hieno hetki, kun istuimme pyörätuoleissa Aaltran pihassa ja joimme Kaurismäen kanssa kaikki yhdessä viinaa”, Benoît Delépine ja Gustave Kervern summaavat kokemuksiaan paitsi ohjaajina myös näyttelijöinä. ”Siitä se juttu alkoi sitten luistaa paljon helpommin. Että Aki oli kyllä suurena apuna meille molemmille.”
Paitsi että Aaltra on hyvin sympaattinen elokuva, se on myös täynnä kauniita kuvia ja taiteellisia valintoja. ”Halusimme ehdottomasti kuvata mustavalkofilmille”, ohjaajat kertovat. ”Se saa tyhmemmätkin tajuamaan, että tässä meidän projektissa on kyse taiteesta.”
Mustavalkoisuudestaan huolimatta Aaltra on otettu hyvin vastaan Belgiassa. Elokuvan huumori perustuu katsojan nostamiseen taiteen kokemisen tasolle, jolloin katsoja voi syyllisyyttä tuntematta nauraa vammaisille.
”Ihan terapiasta kävi”, oli monen mielipide elokuvan loputtua.
Selvää on, että Belgian kansa on kiihdyksissään. Vanhemmat pelkäävät päästää lapsiaan yksin korttelin päähän kotoaan, lapset taas pelkäävät entistä enemmän vieraita ihmisiä ja tulevat sulkeutuneiksi.
”Tällaiset teot eivät synny tyhjiössä”, asiantuntijat selittävät. ”Jos Dutroux ei olisi kokenut niin paljon syrjintää ja vastainkäymisiä elämänsä aikana, hän tuskin olisi ryhtynyt näihin epätoivoisiin tekoihin.”
Asiantuntijoiden mukaan syy on etupäässä Dutrouxin, mutta osin myös yhteiskunnan. Välinpitämättömyys onkin tutkimusten mukaan ollut Belgiassa kasvussa jo viimeisten 200 vuoden ajan.
”Asioiden täytyy muuttua”, asiantuntijat vetoavat kansaan. ”Yksi tapaus Dutroux on jo liikaa, mutta jos jatkamme näin, emme tiedä millaisiin kauheuksiin vielä törmäämme tulevaisuudessa.”
Kansa ei vaikuta kuitenkaan kovin innokkaalta muuttamaan elintottumuksiaan. He vetoavat yksilönvapauteen ja kapitalismin ihannoimaan itsekkyyteen. Henryn mielestä paras ennaltaehkäisy vastaaviin rikoksiin olisi tv-kisailujen lisääminen, jolloin jokaiselle kansalaiselle voitaisiin taata oma 15 minuuttiaan julkisuudessa.
”Minusta tämä olisi oikeaa demokratiaa”, Henry julistaa. ”Ja sitten jos se ei tepsi, niin sen verran kovat rangaistukset käyttöön, ettei kukaan uskalla kotoaan liikahtaa.”