”En minä ymmärrä, miten on nostettu niin kamala kohu nuorten, ja etenkin tyttöjen, kiroilusta”, Lagerlöf kummastelee. ”Kyllä ainakin minun nuoruudessani tytöt sanoivat ’vittu’ siinä missä nykyäänkin,” hän jatkaa.
Ei helppoa elämää
Lagerlöf muistuttaa, ettei elo ennen vanhaan ollut mitään herkkua, joten voimasanoille oli käyttöä kun alkoi vituttaa. Lottana kainaloitaan myöten Kannaksen turpeessa kahlannut Lagerlöf muistaa, että ärräpäitä tuli sinkoilluksi kerran jos toisenkin.
”Kyllä se oli sellaista helvettiä, että jollain ’himputilla’ tai ’pahuksilla’ olisi loppu tullut välittömästi, mutta kun päräytti vitunsaatananperkeleet niin että metsä humajasi, niin johan alkoi taas mono luistaa,” hän muistelee.
Saatanan maitotonkka
Erityisen hyvin Lagerlöfille on sotavuosilta jäänyt mieleen eräs suvipäivä Ihantalan liepeillä sijainneessa Äinisjärven kylässä. Lotat olivat käyneet juuri noutamassa viiden kilometrin päästä ison tonkallisen maitoa voipuneen pataljoonan pojille, mutta juuri ennen soppatykille pääsyä Lagerlöfin puukenkä luiskahti ja tonkka kaatui kumoon.
”Sitä oltiin viisi kilometriä kannettu kädet verillä ja sitten se kaatui. Potkin sen saatanan tonkan littanaksi kun vitutti niin kovasti. Toiset haukkuivat minua vitun huoraksi, mutta sekin loppui, kun potkaisin.”
Jatkoa seuraa
Lagerlöf ei ole lopettanut kiroilua vielä vanhoilla päivilläänkään. Elämä diabeteksen, lonkkavian, kaihin, tinnituksen ja yleisen halveksunnan parissa olisi vienyt elämänhalun raavalta mieheltäkin, mutta jostakin hän vain ammentaa voimia jatkaa eteenpäin.
”Jonain päivinä vituttaa niin ettei veri kierrä, mutta kuten itse sanon, niin hyvin pärjätään kunhan ei päähän lyödä,” Lagerlöf jakaa elämänviisautta. Haastattelun lopuksi Lagerlöf saattaa Lehden toimittajan ovelle, ja kuinkas ollakaan, sormi jää saranan väliin. ”Voihan vittu saatana,” kajauttaa Lagerlöf hyvästiksi.