KOLUMNI TYÖMARKKINOISTA Ennustan väkivaltaa. Ennustan pahoja asioita. Merkit ovat olleet kuluvana keväänä ja alkukesästä todella selvästi esillä. Kuilu työnantaja- ja työntekijäpuolen välillä on repeämässä ja vaatimukset sekä keinot muuttumassa niin härskeiksi, että kohta jotakin ikävää tapahtuu. Suomessa eivät ole yleensä palaneet kuin sahat vakuutusmaksujen lankeamisen alla, ja turhaumia on purettu pomojen sijasta omaan perheeseen, mutta pelkään pahoin, että kohtapuoliin käy toisin.
Tämä ei ole toivomus vaan dystopinen ennustus, joka ei toivottavasti käy toteen. Mutta tällä menolla suuntia on vain yksi.
Kiistämätön todiste ovat yhä käynnissä olevat paperialan työtaisteluneuvottelut. Työnantajapuoli on osoittanut niissä häikäilemättömiä tavoitteita, joita ei laajemmassa mittakaavassa voi ymmärtää kuin yrityksenä purkaa vuosikymmenten mittaan rakennettua työntekijöiden oikeusturvaa. Sairausajan karenssi – vaatimus joko sairastaa omaan laskuun tai työpaikalla – on näistä kaikkein huikein, mutta unohtaa ei sovi tukitoimien ulkoistamispyrkimystäkään. Jälkimmäinen tarkoittaa karrikoituna suurinpiirtein sitä, että jopa tuhansien ihmisten palkkataso saattaisi laskea kertarysäyksellä.
Työnantajalle hyökkäyksen aloittaminen paperiliitosta on ovela manööveri. Ensinnäkin paperiliitto omistaa ay-kentän vahvimman lakkoaseen, ja jos se saadaan taipumaan polvilleen, muut liitot seuraavat pian perässä, koska niiden on pakko. Toiseksi sen tähden, että paperimiesten korkea palkkataso ja hyvät edut herättävät ah niin suloisenkatkeraa kateutta muissa duunareissa – tämän voi jokainen yleisönosastoja lukenut havaita – että solidaarisuutta ei juuri tunneta. Kateuden takia moni on valmis luopumaan jopa omista eduistaan.
Vielä törkeämpi osoitus uudesta johtamiskulttuurista on makeistehdas Leafin tapaus. Toimiva ja tuottava yksikkö lopetetaan ja väki saa tervemonoa, koska muualla on mahdollisuus saada vielä enemmän voittoa. Luulin jo, että Leafin loppuviikolla antama uhkaus irtisanottavien ihmisten palkan puolittamisesta olisi se kipinä, joka sytyttää ennustelemani väkivaltaisuudet, mutta päätös – onneksi – peruttiin ajoissa.
Niin, mietitäänpä hetki tätä usein kuultua mantraa ”siirtää tuotantoa halvemman kustannustason maahan”. Se tarkoittaa, että kustannukset ovat pienemmät, koska a) työntekijöille maksetaan vähemmän palkkaa, eli heidän elintasonsa on matala, ja b) että verotaso on matalampi, mikä tarkoittaa heikompaa infrastruktuuria ja huonompaa sosiaaliturvaa ja c) vähemmän yhteiskunnallista vastuuta ja valvontaa yrityksille, eli ne saavat teettää työtä millaisissa olosuhteissa ja millaisilla ehdoilla lystäävät. Tehtaitaan siirtävät ja siirtäneet yhtiöt siis itse tunnustavat halajavansa tällaisen yhteiskunnan perään.
Mutta tällaiseen yhteiskuntaan kuuluvat myös monet ei-toivottavat lieveilmiöt. Omituiset onnettomuudet. Yölliset iskut. Väkivallanteot. Vaan eihän meillä voi näin käydä, Suomi on yhteiskuntarauhan luvattu maa! Ei ole. Iltapäivälehdet saavat harva se viikko mässäilläkseen jonkin epätoivoisen ihmisen tekemän murhateon, joten potentiaalia on. Koska tapahtuu se yhteensattuma, että tällainen mieleltään valmiiksi järkkynyt ihminen joutuu ”tuotannon tehostamistoimen” tai muun vastaavan ahneuden eufemismin kohteeksi ja menettää kaiken? Kehen hän purkaa turhautuneisuutensa, sukulaisiin, perheeseen – vaiko joihinkin muihin?
Tällä irtisanomistahdilla se on pian todennäköisyys, ei kaukainen mahdollisuus.
August Elokuu
Kirjoittaja jaksaa yhä hämmästellä ihmiskunnan typeryyttä.
Kategoriat