Osasto: Kolumni

Toimittajien persoonallisia ja räväköitä kannanottoja

Haistakaa hallitus pitkä vittu

65
88

VIHAINEN KOLUMNI – Suomen hallitus teki äskettäin uuden ennätyksen ja sorvasi budjetin kasaan hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Mikä tarkoitti sitä, että kukaan ministereistä ei halunnut tai osannut pitää puoliaan riihessä. Tuloksena tästä mahtavasta suorituksesta oli se, että kauniista puheista ja vaalilupauksista huolimatta maan jälkeenjäänein sosiaaliturvan muoto, opintotuki, unohtui taas kerran. Korotuksien sijaan tuen määrärahat itse asiassa vähenivät niukasti. Kiitti vaan ihan vitusti, hallituksen mulkut. Ymmärrän kyllä, että opetus- ja kulttuuriministerien virat on jo vuosikaudet kansoitettu puolueiden pahimmalla ylijäämäsaastalla, jolle on pitänyt keksiä jokin loppusijoituspaikka kynnysmattona. Ei niistä ole edes siltarumpuja paukuttamaan.

Te kenties kuvittelette, että hallituskaudesta toiseen voitte luvata mitä vain ja jättää lupauksenne lunastamatta. Kyllä opiskelijat kuitenkin lopulta taipuvat ja äänestävät teitä taas seuraavissa vaaleissa. Ei pidä paikkaansa. Minä olen saanut tarpeekseni tällaisesta perseeseenpanopolitiikasta, ja äänestän seuraavaksi aivan ketä tahansa muuta, mutten ainakaan yhtään nykyistä hallitusryhmää. En tosin usko että ne opposition vässykätkään sen parempaan kykenevät, mutta ainakin hallituspuolueet huomaavat, että tehdyistä päätöksistä on reaalisia seurauksia. Ja jospa edes joku nykyhallituksen jäsenistä putoaisi pois ministerinpalkoilta, kenties jopa eduskunnasta. Tiedän, yhdestä äänestä ei ole paljoakaan iloa, mutta jos esimerkkiä noudattaa vaikkapa 20 000 opiskelijaa, se alkaa jo näkyä. Mukaan saa liittyä, tilaa riittää.

Tätä samaa saatanan kaksinaamaisuutta te politiikan perseääliöt harrastatte puhuessanne nuorison aktivismista. Eräs Kelan ilmeisesti puoluemandaatilla valittu johtaja kehtasi juuri uutisissa väittää, että opintotuen jälkijättöisyys on opiskelijoiden oman passiivisuuden syytä. Tämä on jo niin naurettavaa ja perusteetonta vittuilua ettei siihen voisi vastata kuin ampuma-aseella, minkä sivistyneenä kansalaisena jätän tekemättä. Totta kai, kannatettavaksi aktivismiksi katsotaan vain se, mikä tapahtuu pääpuolueiden omissa nuorisojärjestöissä, joissa indoktrinoidut pikkugöbbelssit voivat kauniisti tukahduttaa viimeisenkin orastavan innon ja muuntaa ihmiset konemaisiksi apparatshikeiksi nuolemaan puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän saappaita. Nuorison omaehtoinen aktivismi taas katsotaan ihan helvetin vaaralliseksi ja tuomittavaksi, minkä kaikki haudoistaan heränneet idiootit todistivat lehtien sivuilla viime vappuna.

Mikä vitun yhteiskunta on sellainen, jossa suurimmaksi rikolliseksi ja vaaratekijäksi katsotaan omasta ja kaltaistensa hyvinvoinnista kiinnostunut henkilö, joka haluaa tehdä asialle jotakin? Se on ihan saatanan sairas kolmen suuren piirileikkiyhteiskunta, jossa ainoa ero poliittisen vakaumuksen välillä on siinä, sammuuko pöytään Juttutuvassa vai jossain muualla.

Saatana miten tyhmää sakkia minä olen äänestänyt! Mutta en äänestä enää. Ja syytä on muistaa, että kun jonkun yli tarpeeksi monta kertaa kävelee, se jossain vaiheessa tulee järkiinsä ja herää. Silloin ei tapahdu kauniita asioita, mutta se on teille aivan oikein. Jos olette omalta osaltanne irtisanoneet yhteiskuntasopimuksen, miksi muidenkaan pitäisi sitä kiltisti noudattaa?

August Elokuu

Kirjoittaja äänesti demareita ja katuu sitä nyt.

Puolue, se olen minä

5
11

KOLUMNI POLITIIKASTA On suurta paskapuhetta väittää, että poliittinen järjestelmä Suomessa olisi mitenkään demokraattinen, jos sillä sanalla tarkoitetaan kansalaisen mahdollisuutta osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Ei yksittäisellä ihmisellä, eikä edes suuremmalla joukolla ole juuri sanomista siihen, mitä tapahtuu ja miten päätetään. Ajatellaanpa vaikka opiskelijoiden suurmielenosoitusta opintoaikojen rajaamista vastaan. Toimiko? Arvatkaa.

Ei siis ihme, että äänestysinto laskee, politiikan käsittely julkisuudessa typistyy pääministerin peniksen ympärille, ja puolueet degeneroituvat vanhojen ukkojen marjapussikerhoiksi. Mutta ei hätää, minulla on hyvä ja halpa korjausehdotus, jota saa käyttää ilman, että ÄKT tulee kolkuttamaan oven taakse: puolueiden perustaminen olisi tehtävä niin yksinkertaiseksi, että kuka tahansa voisi sellaisen luoda.

Nykyjärjestelmä on nimittäin lähinnä vulgaari byrokraattinen vitsi. Todellako on aivan välttämätöntä vaatia tuhansia oikeaksi todistettuja kannattajakortteja – nimenomaan 120 gramman paperille rustattuina – ennen kuin omaa yhdistystään saa kutsua puolueeksi? Ei tällaisella keinotekoisella yhdistysten ja puolueiden erottelulla saavuteta yhtään mitään, paitsi onnistutaan tehokkaasti torjumaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Se ei liene demokraattiseksi itseään nimittävän systeemin tavoite.

Näistä järjettömistä rajoituksista pitää luopua, ja muuttaa lakia siten, että mikä tahansa rekisteröity yhdistys voisi niin halutessaan alkaa kutsua itseään puolueeksi ja asettaa ehdokkaita kaikissa vaaleissa. Näin ollen Mustanaamio-seura voisi perustaa oman puolueensa, Alligaattorien ystävät ry omansa ja niin edelleen. Kenties joku intoutuisi pysäämään Surrealistisen puolueenkin. Idean kauneus piilee siinä, että siitä on pelkästään hyötyä. Väki kävisi innolla äänestämässä ja politiikkaan tulisi uutta potkua ja ainakin väriä.

Myös vanhat puolueet joutuisivat tosissaan pohtimaan omia tekemisiään kannatusprosenttien hiipuessa. Nykysysteemissä tähän ei ole tarvetta, kun laki auttaa sementoimaan vakiintuneiden – eli perseelleenjämähtäneiden – puolueiden asemat. Kieltämättä vaalien ehdokaslistat muuttuisivat nykyistä pidemmiksi ja astetta absurdimmiksi, mutta mitä sitten. Aika pieni hinta vireästä demokratiasta.

Ja miten hienoa olisi voida kutsua itseään puoluejohtajaksi.

August Elokuu

Kirjoittaja saattaa sisältää pieniä määriä pähkinää

Jokamiehenoikeuksia lisättävä

2
8

KOLUMNI JUHANNUKSEKSI Vuosi sitten juhannuksen alla toivoin, että alkoholin hintaa laskettaisiin lisää, jotta yhä useammat känni-idiootit hyppisivät mittumaarina jorpakkoon ja pysyisivät siellä. Koska tähän toiveeseeni ei ole vastattu, esitän uuden, jonka uskon edes lieventävän humalassa jollottavien ääliöiden aiheuttamia tuskia, jotka näin keskikesällä tuntuvan vain lisääntyvän. Ehdotukseni on yksinkertaisesti se, että jokamiehenoikeuksia pitäisi lisätä siinä määrin, että kansalaiset voisivat ryhtyä itse aktiivisiin toimiin humalaisten tai muuten vain saatanan ääliömäisesti käyttäytyvien henkilöiden saattamiseksi kuriin.

Jokaiselle vastuulliseksi ja riittävät käyttäytymis- ja sivistysnormit täyttäväksi määritetylle kansalaiselle annettaisiin oikeus kantaa mukanaan noin 50 cm:n pituista ja peukalonvahvuista puukeppiä. Tällä kepillä kukin voisi tarpeen tulla hutkaista lähistöllä toikkaroivaa känniääliötä ohimoon tai muuhun hyväksi katsomaansa paikkaan, jotta tämä lopettaisi a) laulamisen b) huutamisen c) molemmat tai d) hengittämisen. Kun useampi vastuullinen kansalainen kantaa yhteistuumin kortensa kekoon, häiritsevä juoppo on nopeasti siistitty pois katukuvasta.

Jotta jokainen kansalainen voisi täysin hyödyntää tätä uutta jokamiehenoikeuttaan, on valtion tietenkin hankittava kaikille mitat täyttäville oma keppinsä sekä annettava koulutusta kepin oikeaoppisesta käytöstä. Turha huitominen vie energiaa, jonka voisi käyttää kansantalouden tai yritysmaailman hyväksi. Lisäksi keppien tuottaminen ja uusiminen toisivat uusia työpaikkoja pahasti takkiinsa saaneille sahoille. Tietenkin jokainen voisi hankkia valtion tarjoaman kepin sijaan oman, räätälöidyn keppinsä, mikä työllistäisi myös puukäsityöalan ammattilaisia.

Mikä hienointa, tämä uusi oikeus ratkaisisi samalla rajavartijoiden työtaistelun synnyttämät MM-kisojen turvallisuusongelmat. Vaikka Suomeen pääsisikin lakon aikana livahtamaan jokunen epäsosiaalinen tapaus, kykenisivät kepeillä aseistautuneet kansalaiset nopeasti taltuttamaan heidät, jos tarve vaatisi. Kenties ajan mittaan, kun keppioikeus parantaisi kansan yleistä tasoa ja kyvykkyyttä siivoamalla epäkelvot elementit hiljalleen pois, voitaisiin yleisestä lainvalvonnastakin luopua, kun ihmiset voisivat itse valvoa järjestystä keppeineen. Niin ikään sivistystason noustessa Suomi pystyisi tuottamaan taas uusia hyvinvointia luovia innovaatioita kuin liukuhihnalta ikään, ja näin hyvinvointivaltiomalli olisi pelastettu.

Ja kaikki tämä vain pienen puisen kepin avulla. Ajatelkaa sitä tänä juhannuksena laiturin nokassa.

August Elokuu

Kirjoittaja viettää juhannuksena.

Kohta kaduilla virtaa veri

2
14

KOLUMNI TYÖMARKKINOISTA Ennustan väkivaltaa. Ennustan pahoja asioita. Merkit ovat olleet kuluvana keväänä ja alkukesästä todella selvästi esillä. Kuilu työnantaja- ja työntekijäpuolen välillä on repeämässä ja vaatimukset sekä keinot muuttumassa niin härskeiksi, että kohta jotakin ikävää tapahtuu. Suomessa eivät ole yleensä palaneet kuin sahat vakuutusmaksujen lankeamisen alla, ja turhaumia on purettu pomojen sijasta omaan perheeseen, mutta pelkään pahoin, että kohtapuoliin käy toisin.

Tämä ei ole toivomus vaan dystopinen ennustus, joka ei toivottavasti käy toteen. Mutta tällä menolla suuntia on vain yksi.

Kiistämätön todiste ovat yhä käynnissä olevat paperialan työtaisteluneuvottelut. Työnantajapuoli on osoittanut niissä häikäilemättömiä tavoitteita, joita ei laajemmassa mittakaavassa voi ymmärtää kuin yrityksenä purkaa vuosikymmenten mittaan rakennettua työntekijöiden oikeusturvaa. Sairausajan karenssi – vaatimus joko sairastaa omaan laskuun tai työpaikalla – on näistä kaikkein huikein, mutta unohtaa ei sovi tukitoimien ulkoistamispyrkimystäkään. Jälkimmäinen tarkoittaa karrikoituna suurinpiirtein sitä, että jopa tuhansien ihmisten palkkataso saattaisi laskea kertarysäyksellä.

Työnantajalle hyökkäyksen aloittaminen paperiliitosta on ovela manööveri. Ensinnäkin paperiliitto omistaa ay-kentän vahvimman lakkoaseen, ja jos se saadaan taipumaan polvilleen, muut liitot seuraavat pian perässä, koska niiden on pakko. Toiseksi sen tähden, että paperimiesten korkea palkkataso ja hyvät edut herättävät ah niin suloisenkatkeraa kateutta muissa duunareissa – tämän voi jokainen yleisönosastoja lukenut havaita – että solidaarisuutta ei juuri tunneta. Kateuden takia moni on valmis luopumaan jopa omista eduistaan.

Vielä törkeämpi osoitus uudesta johtamiskulttuurista on makeistehdas Leafin tapaus. Toimiva ja tuottava yksikkö lopetetaan ja väki saa tervemonoa, koska muualla on mahdollisuus saada vielä enemmän voittoa. Luulin jo, että Leafin loppuviikolla antama uhkaus irtisanottavien ihmisten palkan puolittamisesta olisi se kipinä, joka sytyttää ennustelemani väkivaltaisuudet, mutta päätös – onneksi – peruttiin ajoissa.

Niin, mietitäänpä hetki tätä usein kuultua mantraa “siirtää tuotantoa halvemman kustannustason maahan”. Se tarkoittaa, että kustannukset ovat pienemmät, koska a) työntekijöille maksetaan vähemmän palkkaa, eli heidän elintasonsa on matala, ja b) että verotaso on matalampi, mikä tarkoittaa heikompaa infrastruktuuria ja huonompaa sosiaaliturvaa ja c) vähemmän yhteiskunnallista vastuuta ja valvontaa yrityksille, eli ne saavat teettää työtä millaisissa olosuhteissa ja millaisilla ehdoilla lystäävät. Tehtaitaan siirtävät ja siirtäneet yhtiöt siis itse tunnustavat halajavansa tällaisen yhteiskunnan perään.

Mutta tällaiseen yhteiskuntaan kuuluvat myös monet ei-toivottavat lieveilmiöt. Omituiset onnettomuudet. Yölliset iskut. Väkivallanteot. Vaan eihän meillä voi näin käydä, Suomi on yhteiskuntarauhan luvattu maa! Ei ole. Iltapäivälehdet saavat harva se viikko mässäilläkseen jonkin epätoivoisen ihmisen tekemän murhateon, joten potentiaalia on. Koska tapahtuu se yhteensattuma, että tällainen mieleltään valmiiksi järkkynyt ihminen joutuu “tuotannon tehostamistoimen” tai muun vastaavan ahneuden eufemismin kohteeksi ja menettää kaiken? Kehen hän purkaa turhautuneisuutensa, sukulaisiin, perheeseen – vaiko joihinkin muihin?

Tällä irtisanomistahdilla se on pian todennäköisyys, ei kaukainen mahdollisuus.

August Elokuu

Kirjoittaja jaksaa yhä hämmästellä ihmiskunnan typeryyttä.

Muutama sana naurusta

13
20

Viikon tiedekolumni

Muutaman päivän ajan lehden lukijapalstoilla on käyty keskustelua siitä, kenelle lehden tulisi nauraa. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen että se ansaistsee muutaman rivin myös toimituksellista tekstiä. Naurun ja huumorin grand old men — filosofi Henri Bergson ja kirjallisuuden tutkija Mihail Bahtin — sivusivat kumpikin kysymystä omalla tavallaan. Moraalisesti nauruun otti kantaa oikeastaan vain Bahtin, mutta myös toisen herran töistä on johdettavissa myös eettisiä huomioita.

Henri Bergson katsoi, että kyky nauraa on yksi inhimillisen sopeutumiskyvyn ilmenemismuoto: nauru kohdistuu periaatteessa aina sopeutumiskyvyttömyyteen. Tietynlainen huumorin perustilanne Bergsonille oli hyvinpukeutunut herrasmies kompastumassa kadulla kiveen. Miksi tämä tilanne on koominen, kysyy Bergson ja vastaa: koska mies ei sopeutunut muuttuneeseen tilanteeseen, siis kiveen, vaan käveli edelleen kuin parkettilattialla. Edelleen don Quijote on koominen, koska hän kieltäytyy sopeutumasta maailmaan yleensäkään.

Ajatus naurusta rangaistuksena sopeutumiskyvyttömyydestä toimii periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan katsoa, että helpointa on nauraa sille, joka ei kuulu joukkoon, siis nauraa erilaisuudelle. Toisaalta voidaan nauraa myös hallitsevan joukon kankeudelle, siis esimerkiksi poliittisen eliitin jargonille, joka etääntyy yhä kauemmas todellisuuden vaatimuksista. Näistä jälkimmäinen on helppo hyväksyä tärkeämmäksi nauruksi. Voidaan siis sanoa, että ollakseen rakentavaa on naurun oltava naurua vallalle, ei suinkaan vallan kanssa. Milloin jokin instanssi saavuttaa itseisarvoisen aseman järjestelmässä ja/tai enemmistön silmissä on aika pyrkiä saattamaan se naurun alaiseksi. Kuten Stuart Hall totesi, voi juuri nauru saattaa identiteetit liikkeeseen suhteessa eri instansseihin ja saattaa näiden instanssien muodon ja olemassaolon tarkemman pohdinnan alaiseksi. Mikäli nauru haluttaisiin kohdistaa “vastarintainstansseihin”, olisi näihin huumorin yhteydessä liitettävä keinotekoisesti kalkkeutuneen ylhäinen asema. Tällä tavalla toimii esimerkiksi amerikkalainen oikeistohuumori: vaikkapa seksuaalivähemmistöihin tai vasemmistoon liitetään voiman ja vaarallisuuden leima, joka riisumalla luodaan naurun syntyedellytykset. Toisena hyvänä esimerkkinä voitaisiin käyttää vaikkapa usein samalla periaateella toimineita Kari Suomalaisen rasistisia pilapiirroksia.

Mihail Bahtin katsoi puolestaan, että nauru on parhaimmillaan rahvaan karnevalistista naurua, groteskin maailman naurua, joka osoittaa “kaiken riemastuttavan tilapäisyyden”. Herra voi menettää asemansa milloin vain ja orja nousta hallitsijaksi: ikuisiksi julistautuneet instituutiot katoavat jo huomenna. Tällainen nauru toimi Bahtinin mukaan pontimena keskiaikaisille karnevaaleille, mutta menetti asemaansa yhteiskunnallisen tulkinnan muotona Descartesista lähtien. Julkisuuseliitti hännystelijöineen kuitenkin nykyäänkin lienee ainoa ryhmä, joka ei pidä naurun tärkeimpänä tehtävänä muistuttaa kaikkia siitä, ettei ole ikuisia instituutioita.

Bahtinin ajatukset on helppo linkittää Sigmund Freudin näkemyksiin vitsin ja huumorin luonteesta. Freud katsoi, että huumori on tapa “kiertää esteitä.” Kun emme esimerkiksi meille annetun alemman yhteiskunnallisen aseman vuoksi kykene suoraan haastamaan eliittiä, jää ainoaksi keinoksemme haastaa se osoittamalla eliitin ylemmyyden naurettavuus. Näin me rahvaassa emme menetä uskoa oman olemassaolomme oikeutukseen ja kykenemme tarvittaessa myös vastarintaan: jo Orwellin teoksessa 1984 yksi uuskielen näkyvimpiä ääneenlausumattomia piirteitä oli vitsailun ja humorismin mahdottomuus.

Naurun tulee siis kohdistua valtaan ollakseen rakentavaa. Voidaan huomauttaa, että naurun tulisi olla tasapuolista, kohdistua kaikkiin ja kaikkeen. Näin ei ole. Naurun tulee kohdistua sinne, missä on valtaa. Yrjö Ahmavaara on huomauttanut ettei se, että tiedotusväline antaa yhtä paljon palstatilaa kaikille ole tasapuolisuutta. Tasapuolisuutta on kritisoida vallanpitäjiä huolimatta siitä, kuka vallassa on.

Omana huomionani lisäisin, ettei Lehden lukeminen — edes sen lukeminen sen synnystä saakka — tee teistä meidän kavereita. Lehden ei kuulu olla altruistinen, vasemmistolainen, keskustalainen, oikeistolainen, siniruudullinen eikä tasapuolinen, eikä Lehdessä jatkossakaan erityisemmin oteta toivomuksia vastaan.

Lopuksi kuulemme vielä “Iltatuulen viestin”, esittäjänä Aikamiehet.

Semioottisesti teidän,
Juhani Urja
Kuvatoimituksen päällikkö, pääluottamusmies