Suomalaisessa urheiluajattelussa on jotakin kankeata ja vanhanaikaista. Omat urheiluperinteet
ja treenimetodiikkakin lienevät unohtuneet.Urheilu vaikuttaa aivan liiaan tehtailevalta. Liukuhihnamaisesti saatetaan osallistua kisasta kisaan ja treenailla keskieurooppalaisissa harjoittelukeskuksissa eikä varsinkaan suurten kiplailutpahtumien edellä muisteta ollenkaan levätä ja latautua kunnolla.
Ennen suuria kisatapahtumia pitäisi nykyaikana lisäksi kehitellä analyyttysempiä välinetreenejä, joissa testataan erilaisia välineitä, kuten suksia, niiden leveyksiä, kimmoisuuksia ja mm. hiihtokenkiä sääntöjen sallimissa rajoissa. Uusimmat jalkinetyypit kun eivät välttämättä suosi suomalaista jalkamallia tuskin selkärangankaan mallia, ylipäätäsä koko ergonomiaa. Tämä näkyy mielestäni rataurheilussakin nyrjähtäneinä nilkkoina yms. ongelmina. Tämä näkyy jo kaduillakin usein vaikeutuneina, löntystelevinä
kävelytyyleinä. Muodin sokea seuraaminen on sitä että jos jokin kuuluisuus pärjää tietyllä tunnetulla mono-, juoksukenkä-tai luistintyypilä tai edes suksityypillä otetaan ehkä vaivihkaa sama tyyppi käyttöön sen tarkemmin miettimättä. Nämä mallit eivät kuitenkaan yleensä ole suunniteltu suomalaisen pohjoisen jalkamallin mukaan. Paljon tarkempaa yksilöllistä mallisuunnittelua tarvittaisiinkin tai sitten jos kaupasta ei löydy oikeita malleja tulisi löytyä asiaa tunteva suutari ja teettää huippusopivat jalkineet ksäityönä.
Perus-välinetaso on jotenkin unohtunut puhumattakaan sitten suksista joissa kapeat muotisukset ja tietyn saman tyyppisen luistelutyylin noudattaminen on jopa fanaattisen periaatteellista. Kai vapaa hiihtotyyli varsinkin sallii muitakin tyylejä käytettävän. Eihän sitäpaitsi mahdollisimman kapeaa suksi sovi edes kaikille keleille. Pintapaine kasvaa liian suureksi ja suksi uppoaa. Perusfysiikkakin näyttää siis unohtuneen.
Suomalaisen valmennuksen omituinen kaavamainen piirre on juuri se että yksilöllisiä eristyispiirteitä ei suosita, kuten uusia vapaan hiihdon tyylejä vaikka muualla maailmassa niitä jopa etsitään. Näin näyttää olevan tapahtuneen mm. Ampumahiidon suhteen, kun ei saada kokoon edes viestijoukkuetta oikean olympia-ja urheiluhengen mukaisesti: Tärkeintä on osallistuminen ja reilu kilpa! Sensiaan tuijotetaankin johonkin ihme periaatteeseen, kuten vaikkapa muodissa olevaan luisteluhiihtotyyliin, vaikka muillakin tyyleillä ja suksityypeillä pärjäisi. Vai myydäänkö urheilupaikkojakin dobingaineiden lisäksi!?
Toinen tärkeä tekijä on se, että Suomessa ei ole omia sisäisiä kansallisen tason kilpailuja riittävästi, ei edes Pohjois-maiden tasoisia. Tai sitten ne yritetään tehdä liian elitistisiksi.
Myöskään ei ole riittävästi treenikeskuksia ts. treenimotelleja ja- hotelleja jotka voivat tarjota muun matkailun lisäksi tiettyjä urheiluun liittyviä treenausmahdollisuuksia. Suomalainen urheilia saattaa viettää treenileirin ennen suurkisoja esim. italiassa 35-asteen helteessä ja luullaan että suoritustaso tällä muka paranee vaikka pohjoismainen ruumiinrakenne suosisi kotimaisia olosuhteita n. 10 – 20 celsiuksen lämpötiloja.
Ennen suurkisoja suomalainen urheilija onkin jo helteen rasittama ja nuutunut puhumattakaan siitä että ”ravintotankkaus” ei ole tapahtunut suomalaisia perinteisiä ruokia lähestulkoon käyttäen. Ravintoasiantuntijoiden näkemyksiä ei ehkä kuunnella riittävästi.
Voitaisiin ajatella tehtävän myös treenihalleja joiden yhteydessä toimi urheiluhotelli, kuten käytöstä poistettuun tehtaaseen, lähinnä kesäurheilun käyttöön. Hiihtoa nyt voi harrasta sopivalla pururadallakin kun löytyy vain oikea suksityyppi.
Suomalainen urheilu vaikuttaa myös ylipurusuavan politisoituneelta. Eri puolueiden poliittiset johtajat komistavat eri urheiluseuroja ja liittoja. Tämä on nähdäkseni kaavamaistanut urheilua ja jopa laskenut urheilun suositota. Muissa maissa lienevät toiminnan johtajat olevan lähinnä urheiluliitoissa johtajina. Politiikkoja niissä näkee vähemmin, mutta vastaavasti rahaakin enemmin. Suomessa on yleisurheilukenttien tiheys ehkä tiheintä koko maailmaakin ajatellen asukaslukuun nähden. On kaikenlaisia kylä-ja kunnan kenttiä, mutta niitä ei hoideta.
Tuskin viitsitään edes nurmikkoa hoitaa vaikka suomalainen pihratamonurmikkoon aika halpa ja helppohoitoinen. Niissä ei myöskän ole useinkaan välineitä saatavilla, kuten moukareita, keihäitä, jne. EU-rahat taitavatkin mennä aivan jonnekin muualle tässäkin suhteessa. Dobing-aineiden suhteessa Suomessa ollaan aika puhtaita ja paremman ravintoniologisen valistuksen avulla järkevä urheilija tuskin lankeaa käyttämään vaikutukseltaan kyseenalaisia aineita kun pelkkä ruisvellikin kiihdyttää verenkiertoa jopa paremmin kuin dobing-aineet Varsinkin jos sekaan lisää sallittua maustetta, kuten valkopippuria. Tai esim. hyvin savustettu säynävä savujuuston ja salaatin kera.
Suomalainen urheilija näyttää orjamaiselta puurtajalta. Se ei paljon puhu tai valita. Ei juurikaan analysoi ja urhoilujohdon kritisoiminen on melkeimpä rikos. Kun siellä se joku poliittinen pamppu ”ylipolittrukkina”.
Kaiken kukkuraksi on vielä ylivarovaisia asenteita joissa ajatellaan ”mitä sekin urheilija siellä tekee”-tyyppisesti kun ei edes tulostaso ole riittävä. Ylipäätänsä odotetaan aivan liian nopeasti liian hyvä tuloksia. Mutta varsinkin jos urheilijan kunto on nousussa ja tuloskäyrä on nouseva pitäisi tälläisten tietenkin päästä aiempaa useammin edustamaan maataan eri kansainvälisissä kisoissa. Urheiluedustajien ”valintanuukuus” on usein kehittämisen este.
Ei ajatella että vaikka urheilijan tulostaso ei yltäisi kansainväliselle huipputasolle, niin varsinkin yksilölajeissa uudet olosuhteet ja uudet kilpailukumppanit voivat nousuvoittoisen urheilijan tulostason nostaa aivan uudelle tasolla. Näin on tapahtunut useiden ulkomaalaisten urheilijoidenkin suhteen useinkin.. Esimerkkinä mainittakoon Italian 4X10 km:n viestihiihtovoitto Torinon olumpialaissa, vaikka se tosin tapahtui italialaisille tutussa maastossa. He osasivat nähdäkseni tehdä paremmin susksivalinnatkin, kuin muut.
Kun ajatellaan yleisurheilua, niin kuinka monta yleisurheiluhallia tai hallikisaa Suomessa sitten talvella on? Ei ole järjestetty edes pohjoismaisia kisatapahtumia. Innovaatioaste on kaikin puolin heikko. Suomalianen politiikkko komisteleekin mielellään mitallimiesten seurassa mutta odottaa tulosten liikaan tulevan jonkin ihmeen kautta selvät, etenkin kotimaiset treeniolosuhteet ovat urheilun kehittämisen perustana. Eikä EU:ssa ole urheilurahojakaan saatu. Valtiohallinto on nahkansa myynyt ja säästää kyllä korruptoitunuttakin EU:ta varten Itävallan urheilijat sensiaan taisivat saada santisirahat dobingiakin varten. Löytyykö mistään päin maailmasta niin politiikkoja näyristeleviä valmentajia, kuin Suomesta.
Risto Pöllänen
Koneteknikko-ohjelmoija
Lappeenranta
