Risuja toimitukselle
Juha Kämppi
Porvoo
Suomen median mukaan vuosia jatkunutta silmittömästä ja täysin tarpeettomasta teurastuksesta vaikenemista ei sinällään voi puolustella, mutta lieventävänä seikkana tulisi ottaa huomioon se, että koko maailman media toimi täsmälleen samalla tavalla. Toisaalta media vetoaa myös ajan puutteeseen.
”Oli ihan vitun kiire koko ajan”, toteavat useat nimettömänä pysyttelevät lähteet median sisältä. Tiedotteensa mukaan tiedotusvälineet suosivat Yhdysvaltojen sotaa toivovaa hallitusta useassa tapauksessa jo ennen varsinaisten sotatoimien aloittamista esimerkiksi julkaisemalla väitteitä eri valtioiden terroristiyhteyksistä ja mahdollisesta ydinasevarannosta. Vaikka näille väitteille ei ennen eikä jälkeen sotien löydetty mitään tukea, eivät tiedotusvälineet missään vaiheessa kyseenalaistaneet niitä, mikä osaltaan johti sodan entistä laajampaan hyväksyntään. Tiedotteessaan media toteaa olevansa pahoillaan tästä, mutta ”oli ihan vitun kiire”.
Tiedotusvälineet myöntävät myös olleensa tietoisia siitä, että osa ulkomailta saadusta materiaalista ei ollut puolueetonta, tai edes ”luultavasti suht’ todenmukaista”. Osa oli halukas myöntämään myös, että tiettyjen etnisten ja uskonnollisten ryhmien esittäminen ”pahoina” on omiaan lisäämään ennakkoluuloisuutta koko maailmankin mittakaavassa.
Rohkeimmat totesivat omissa erillistiedotteissaan jopa ymmärtävänsä, ettei maailmassa, jossa kuusi miljoonaa lasta kuolee vuosittain nälkään tulisi edesauttaa mitään asiaa, joka tulee johtamaan entisestään paisuviin asebudjetteihin, puhumattakaan ”tuhotuista kodeista, vuodatetusta verestä ja todellisista, kärsivistä ihmiskasvoista jokaisen sotauutisen taustalla”. Kaikki tiedotusvälineet olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että koko ajan oli ”ihan vitun kiire”.
Käytävän päässä on haastateltavani selli. Auliksen selli. Koti jo viidennettä vuotta. Räsymatto, matkatelevisio ja kusilaari. ”Aulis, miksi?” Aulis huokaa vain niin kuin väärin kohdeltu mies voi. ”Koska minusta tuli mielipidevanki”, hän sanoo.
Selliin laskeutuu hiljaisuus. Annan miehen rauhoittua ennen uutta kysymystä. ”Mielipiteeni veivät minut. Ottivat vangiksi.”Olen liikutuksesta hiljainen.
Mitä siis tapahtui? Aulis kertoo lapsuutensa olleen raskaan ja kivisen. Ja erityisen pitkän. Hän kertoo asuneensa kotonaan vielä juuri ennen vankilaan joutumistaan. Hänen 70-vuotias äitinsä huolsi silloin 44-vuotiaan poikansa lakananvaihdot ja muut.
Haaraperää tutkineet psykiatrit epäilevätkin, että syy hänen traagiseen kohtaloonsa juontaakin lapsuuteen. Ja kun poliisi tammikuun 5.päivänä vuonna 1999 kysyi, murhasiko Aulis vanhan äitinsä, Aulis vastasi myöntävästi. ”Siinä näette. Olen mielipiteitteni vanki. Tunnustin, vaikka en olisi todellakaan halunnut! Perkele! Se saatanan vanha ja ruma luuska oli ansainnut kohtalonsa! Hän ei koskaan rakastanut poikaansa, vaan juoksenteli ympäri kyliä karvarullaansa kaupittelemassa”, Aulis kiivastuu. Vartija sellin kaltereiden takana astuu askeleen lähemmäksi.
Keskustelun päätteeksi Aulis tahtoo sivellä käsivarttani. Vapisten ojennan hänelle käteni. Mitä muuta nainen voi?
Haaraperää sivelee kättäni kyynelsilmin. Rykäisen ja nousen lähteäkseni. Tarkistan vielä vierailupäivät. Aulis Haaraperä jää katsomaan jälkeeni. Kostea, vangittu katse polttaa lanteitani vielä Pieksämäelläkin.
Lagerlöf muistuttaa, ettei elo ennen vanhaan ollut mitään herkkua, joten voimasanoille oli käyttöä kun alkoi vituttaa. Lottana kainaloitaan myöten Kannaksen turpeessa kahlannut Lagerlöf muistaa, että ärräpäitä tuli sinkoilluksi kerran jos toisenkin.
”Kyllä se oli sellaista helvettiä, että jollain ’himputilla’ tai ’pahuksilla’ olisi loppu tullut välittömästi, mutta kun päräytti vitunsaatananperkeleet niin että metsä humajasi, niin johan alkoi taas mono luistaa,” hän muistelee.
Erityisen hyvin Lagerlöfille on sotavuosilta jäänyt mieleen eräs suvipäivä Ihantalan liepeillä sijainneessa Äinisjärven kylässä. Lotat olivat käyneet juuri noutamassa viiden kilometrin päästä ison tonkallisen maitoa voipuneen pataljoonan pojille, mutta juuri ennen soppatykille pääsyä Lagerlöfin puukenkä luiskahti ja tonkka kaatui kumoon.
”Sitä oltiin viisi kilometriä kannettu kädet verillä ja sitten se kaatui. Potkin sen saatanan tonkan littanaksi kun vitutti niin kovasti. Toiset haukkuivat minua vitun huoraksi, mutta sekin loppui, kun potkaisin.”
Lagerlöf ei ole lopettanut kiroilua vielä vanhoilla päivilläänkään. Elämä diabeteksen, lonkkavian, kaihin, tinnituksen ja yleisen halveksunnan parissa olisi vienyt elämänhalun raavalta mieheltäkin, mutta jostakin hän vain ammentaa voimia jatkaa eteenpäin.
”Jonain päivinä vituttaa niin ettei veri kierrä, mutta kuten itse sanon, niin hyvin pärjätään kunhan ei päähän lyödä,” Lagerlöf jakaa elämänviisautta. Haastattelun lopuksi Lagerlöf saattaa Lehden toimittajan ovelle, ja kuinkas ollakaan, sormi jää saranan väliin. ”Voihan vittu saatana,” kajauttaa Lagerlöf hyvästiksi.