Kategoria: Viikonvaihde

Voiko eläin olla sinällään paha, vai kulkeeko se vain vaistojensa mukana? Kysymykseen hakevat vastausta kirkonmies, tiedemies ja lehtimies.
(HELSINKI) Eläinhyökkäykset niin koti- kuin villieläintenkin taholta saavat näyttävästi tilaa iltapäivälehtien palstoilta. Helposti syntyy mielikuva, että eläin on luonnostaan jotain, mitä tulee pelätä, jotain vaarallista. Helsingin piispa Juhana Ensimmäisellä on asiasta oma mielipiteensä. ”Sielunvihollisesta! Sielunvihollisesta on se peto! Paha! Paha! Tuhannesti paha!” kuvailee Ensimmäinen suhtautumistaan eläimiin.

Tiede ja usko

Asiaan voidaan kuitenkin ottaa myös tieteellisempi katsanto. Eläinten käyttäytymisestä ihmisen läheisyydessä viime vuonna väitellyt Af Graan on tutkinut alaansa jo kymmenen vuoden ajan. ”Pahoja ne ovat, eläimet”, toteaa hän. ”Pahoja. Pahoja luita myöten. Tarkoituksella ihmisten kimppuun käyvät, sudet ja karhut etenkin. Puun takana väijyvät, siinä ei kuoliaaksi tekeytyminen auta. Verta ne haluavat, pedot!”
”Käärme! Käärme!” huudahtaa piispa Ensimmäinen sivummalta.
Monet viimeaikaiset tutkimukset tosiaan osoittavat, että eläinten hyökkäykset kotieläinten tai ihmisten kimppuun johtuvat nimen omaan eläinten luontaisesta pahuudesta. Graan muistuttaa kuitenkin, ettei kaikkien eläinten tule kärsiä siitä, että useimmat ovat pahoja.
”Pienet puput! Voi tavaton, kun ne on herttaisia ja kilttejä. Ja sudet ne niitäkin syö! Siinä sen näkee, jumalauta!” hän täydentää. Ensimmäinen karkaa ulos ovesta huutaen mennessään herjaavia nimiä.

Ihmisten kuuluu tietää

Yhtyneiden iltapäivälehtien yhdistyksen puheenjohtaja Antero Ulapan mukaan median tehtävä onkin kertoa yleisölle tästä pahuudesta. ”Kyllä me siihen on pyritty, ettei se jää kellekään epäselväksi, että tämä maailma on sitä parempi paikka, mitä vähemmän eläimiä metsissä liikkuu. Paitsi ne jänikset ja oravat tietysti, niitä kyllä pitää olla. Ne ei tee pahaa kenellekään. Ja pari lintua voi olla. Semmoisia pieniä, ei niitä isoja.”
”Sitä on kyllä iltapäivälehdissä paljonkin pohdittu, että onko se paha se hyökkäävä eläin. Siitä kuitenkin lähdetään, että paha se on”, summaa Ulappa.

(VANTAA) Bikinikelejä odotellessa Lehti tapasi Bulimikot pöntöllä -yhdistyksen puheenjohtaja Siiri-Mari Hirven. ”Syö ensin, oksenna vasta sitten”, Hirvi neuvoo ja poistuu hymyillen naistenhuoneeseen kesken lounastapaamisemme. Hän ei pyytele bulimiaansa anteeksi.
Siiri-Mari Hirvi on kaunis nainen. Hänen kylkiluidensa siro rivi kuultaa ohuen sifonkisen kesämekon alta. Vaikka lämpötila lounasravintolassa onkin aika korkealla, Hirvi palelee. Hänen nukkainen ihonsa on kananlihalla, mutta kalpeudessaan kadehdittavan kaunis. Nykyinen kauneusihanne on vaativa. Miten noin huomattaviin tuloksiin on mahdollista yltää?
”Sanoisin, että laihduttaminen on hyvinkin helppoa. On vain muistettava yksi lyhykäinen sääntö: syö ensin ja oksenna vasta sitten. Väärässä järjestyksessä toimenpiteellä ei ole odotettua vaikutusta.”, Hirvi opastaa. ”Toinen Bulimikkojen ohjesääntö kuuluu, että jos et oksenna, et myöskään syö. Ihme, jos ei näillä ohjeilla kilot karise”, Hirvi purskahtaa hysteeriseen nauruun ja taputtelee ahmimisesta suloisesti pömpöttävää vatsaansa.

Bulimia anoreksiaa tehokkaampi

Bulimiaa pidetään anoreksiaa tehokkaampana laihdutusniksinä. Vuonna 2000 perustettu Bulimikot pöntöllä -yhdistys on halunnut tehdä pesäeroa anorektikkojen vastaavaan yhdistykseen. Syy on selvä.
”Pidän anorektikkojen touhua ihme mamosteluna. Mitä radikaalia tai tehokasta siinä on, että ei syö? Totta kai pitää syödä, muutenhan sitä kuolisi. Tärkeintä on vain muistaa myös oksentaa sen, minkä syö”, Siiri-Mari Hirvi tähdentää.

Silikoneista apua

Jokainen laihduttamista kokeillut nainen tietää, miten herkästi kadonneet kilot katoavat nimenomaan rinnanympäryksestä.
”Onhan se kurjaa, että ryntäät rusinoituvat, mutta onneksi siihenkin on niksinsä. Laihduttamista bulimian keinoin ei missään nimessä kannata jättää kokeilematta rintojen pienenemisen pelossa. Ainahan voi ottaa silikonit”, Hirvi muistuttaa.

Tambako The Jaguar
Erikoinen etunimi saattaa altistaa lapsen jopa koulukiusaamiselle. Moni Mikko, Janne ja Maria todella kärsii oudosta nimestään, toteaa dosentti Mies-Himo Ylkänköyrijä tuoreessa tutkimuksessaan.
Herkässä nuoruusiässä moni vähäpätöinenkin asia saattaa tuntua kovin raskaalta. Tällöin asiaa ei millään tapaa auta, jos lapselle on pyhässä kasteessa annettu oudolta kalskahtava etunimi, tästä dosentti Ylkänköyrijä on vakuuttunut. ”Poikien puolella esimerkiksi Juha on sellainen nimi, josta saa kaikenlaisia lällättelyjä aikaan, yleisin ehkä on tämä Juha-Juha-Juuha-Juha” toteaa tutkija vakavana ja jatkaa ”tytöillä vastaava on Maria, mistä ei kehtaa nyt edes puhua.”

Ei patenttiratkaisuja

Tilanne on huomattu myös monessa koulussa, esimerkiksi Ala-horkkaan Yläasteella, missä rehtori Aimo-Idiootti Kuusipää joutuu liki joka päivä puuttumaan erilaisiin nimittelyihin. ”Mikot ovat ehkä pahimmassa tilanteessa, tyttöjen puolella sitten ehkä Leenat.”
Kuusipään mukaan tilanteeseen on vaikea puuttua, sillä täytyy muistaa, että nimittelijätkin ovat sangen herkässä kasvuvaiheessa. ”Hirttää pitäisi saatanan äpärät,” hän ehdottaa yhdeksi ratkaisumalliksi.

Tilanne voi paheta

Dosentti Mies-Himo Ylkänköyrijän mukaan tilanne ei kuitenkaan helpotu, ellei ryhdytä todella toimiin. Yhdessä tutkijakollegansa Penis-Penis Vajaakasvun kanssa hän onkin kehitellyt aivan uudenlaisen ohjelman koulukiusaamisen ehkäisyyn. Tässä ohjelmassa vanhemmat, joiden lapsilla on outoja nimiä pitävät näma kotona ja lukittuna kaappiin. ”Lisäksi koulukiusaajia piestään julkisesti, mutta tämä on enämpi niinkun opettajien ja allekirjoittaneen huviksi,” hän täydentää.

(NAARAJÄRVI) Vankilan pääoven kalpeat kalterit jysähtävät armottomasti takanani astuessani Naarajärven varavankilan alueelle. Minua kylmää. Onneksi tiedän voivani astua vapaana naisena ulos heti kun haastattelu on päättynyt. Toisin kuin Aulis Haaraperä, mielipidevanki.
Vartija kopeloi minut läpikotaisin. ”Aseita? Puukkoja? Keittiötarvikkeita? Ompeluvälineitä?”, hän kysyy. Tunnen itseni likaiseksi. Hän tarkistaa myös laukkuni. ”Käytätte siis tamponeita?”, hän vaatii tietää. Säikähdän. Onko se rikos? Joudunko vankilaan? Lyhyttukkaisten lesbojen ja muiden likaisten otusten raiskattavaksi?

Sellissä vain mies ja mielipiteet

Käytävän päässä on haastateltavani selli. Auliksen selli. Koti jo viidennettä vuotta. Räsymatto, matkatelevisio ja kusilaari. ”Aulis, miksi?” Aulis huokaa vain niin kuin väärin kohdeltu mies voi. ”Koska minusta tuli mielipidevanki”, hän sanoo.
Selliin laskeutuu hiljaisuus. Annan miehen rauhoittua ennen uutta kysymystä. ”Mielipiteeni veivät minut. Ottivat vangiksi.”Olen liikutuksesta hiljainen.

Pitkä, vaikea lapsuus

Mitä siis tapahtui? Aulis kertoo lapsuutensa olleen raskaan ja kivisen. Ja erityisen pitkän. Hän kertoo asuneensa kotonaan vielä juuri ennen vankilaan joutumistaan. Hänen 70-vuotias äitinsä huolsi silloin 44-vuotiaan poikansa lakananvaihdot ja muut.
Haaraperää tutkineet psykiatrit epäilevätkin, että syy hänen traagiseen kohtaloonsa juontaakin lapsuuteen. Ja kun poliisi tammikuun 5.päivänä vuonna 1999 kysyi, murhasiko Aulis vanhan äitinsä, Aulis vastasi myöntävästi. ”Siinä näette. Olen mielipiteitteni vanki. Tunnustin, vaikka en olisi todellakaan halunnut! Perkele! Se saatanan vanha ja ruma luuska oli ansainnut kohtalonsa! Hän ei koskaan rakastanut poikaansa, vaan juoksenteli ympäri kyliä karvarullaansa kaupittelemassa”, Aulis kiivastuu. Vartija sellin kaltereiden takana astuu askeleen lähemmäksi.

Surulliset jäähyväiset

Keskustelun päätteeksi Aulis tahtoo sivellä käsivarttani. Vapisten ojennan hänelle käteni. Mitä muuta nainen voi?
Haaraperää sivelee kättäni kyynelsilmin. Rykäisen ja nousen lähteäkseni. Tarkistan vielä vierailupäivät. Aulis Haaraperä jää katsomaan jälkeeni. Kostea, vangittu katse polttaa lanteitani vielä Pieksämäelläkin.

LEHDEN SYNTYMÄPÄIVÄHAASTATTELU – 95-vuotias Alma Lagerlöf on yhä virkeä vanhus, vaikka ikää onkin jo kertynyt. Hän seuraa edelleen tarkasti maailman tapahtumia, ja iän suomalla kokemuksella kommentoi niitä terävästi. Nyt Lagerlöfiä kummastuttaa nuorten kielenkäytöstä käytävä julkinen debatti.
”En minä ymmärrä, miten on nostettu niin kamala kohu nuorten, ja etenkin tyttöjen, kiroilusta”, Lagerlöf kummastelee. ”Kyllä ainakin minun nuoruudessani tytöt sanoivat ’vittu’ siinä missä nykyäänkin,” hän jatkaa.

Ei helppoa elämää

Lagerlöf muistuttaa, ettei elo ennen vanhaan ollut mitään herkkua, joten voimasanoille oli käyttöä kun alkoi vituttaa. Lottana kainaloitaan myöten Kannaksen turpeessa kahlannut Lagerlöf muistaa, että ärräpäitä tuli sinkoilluksi kerran jos toisenkin.
”Kyllä se oli sellaista helvettiä, että jollain ’himputilla’ tai ’pahuksilla’ olisi loppu tullut välittömästi, mutta kun päräytti vitunsaatananperkeleet niin että metsä humajasi, niin johan alkoi taas mono luistaa,” hän muistelee.

Saatanan maitotonkka

Erityisen hyvin Lagerlöfille on sotavuosilta jäänyt mieleen eräs suvipäivä Ihantalan liepeillä sijainneessa Äinisjärven kylässä. Lotat olivat käyneet juuri noutamassa viiden kilometrin päästä ison tonkallisen maitoa voipuneen pataljoonan pojille, mutta juuri ennen soppatykille pääsyä Lagerlöfin puukenkä luiskahti ja tonkka kaatui kumoon.
”Sitä oltiin viisi kilometriä kannettu kädet verillä ja sitten se kaatui. Potkin sen saatanan tonkan littanaksi kun vitutti niin kovasti. Toiset haukkuivat minua vitun huoraksi, mutta sekin loppui, kun potkaisin.”

Jatkoa seuraa

Lagerlöf ei ole lopettanut kiroilua vielä vanhoilla päivilläänkään. Elämä diabeteksen, lonkkavian, kaihin, tinnituksen ja yleisen halveksunnan parissa olisi vienyt elämänhalun raavalta mieheltäkin, mutta jostakin hän vain ammentaa voimia jatkaa eteenpäin.
”Jonain päivinä vituttaa niin ettei veri kierrä, mutta kuten itse sanon, niin hyvin pärjätään kunhan ei päähän lyödä,” Lagerlöf jakaa elämänviisautta. Haastattelun lopuksi Lagerlöf saattaa Lehden toimittajan ovelle, ja kuinkas ollakaan, sormi jää saranan väliin. ”Voihan vittu saatana,” kajauttaa Lagerlöf hyvästiksi.