(KIOVA) Jos on Suomessa kesä ollut taas tyypillisen kylmä ja vähäluminen, niin idän aroilla helle on suorastaan polttava. Armoton porotus näännyttää helposti tottumattoman kulkijan, ja tekeepä heinäkuun kuumilla tiukkaa paikallisillakin. Lehden toimittajakolonna on jättänyt taakseen Katynin vehreän metsän ja suuntaa nyt seikkailunhaluisen onnelaan — Babi Jarin rotkoon Kiovan luoteispuolelle.
Babi Jar on syrjäinen, mutta ah niin viehättävä geologian oma kauneuspilkku aromaisemassa. Houkuttelevimmillaan se on paikallisten mukaan syksyisin, mutta kyllä sinne kelpaa näin kesälläkin mennä, kuuluu neuvo vanhoilta ukoilta korttipöydän äärestä.
Eivätkä olleet kiovalaiset ukot väärässä: rotko on huikean komea luonnonmuodostuma, joka kätkisi helposti syliinsä tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä.
”Niin se on tehnytkin”, kommentoi paikallinen lammaspaimen Igor Tudor monmielisesti virnistäen.
Kokkovalkeat
Mutta kaunishan Babi Jar on, siitä ei pääse mihinkään. Ei ihme, että tuulen, veden ja maankuoren liikkeiden merkillisen tanssin muokkaama rotko innoitti venäisrunoilija Jevgeni Jevtushenkoa kirjoittamaan tuntemuksensa paperille asti, ja säveltäjänero Dimitri Shostakovitshia ikuistamaan nuo säkeet 13. sinfoniassaan.
Kuten korttipöydän tervaskannot totesivat, paikka on houkutellut väkeä etenkin syksyisin. Suurin rynnäkkö koettiin vuonna 1941, kun peräti 34 000 kiovalaista marssi paikalle. Heidän mukanaan tulleet saksalaisvieraat sytyttivät tapahtuman kunniaksi suuria kokkoja, joiden leimu valaisi koko tienoon.
”Myös haju oli melkoinen”, muistelee Tudor nenäänsä nyrpistäen.
Kumma kyllä, kaikki paikalliset eivät tunnu osaavan arvostaa Babi Jarin kauneutta. Ehkä syynä on se, että paikka on tavallaan ”liian lähellä”. Oma vaikutuksensa voi toki olla sieltä täältä rotkon pohjasta pilkistävillä luuntyngillä ja kaameasti virnistävillä pääkalloilla.