Kategoriat
Kolumni

Muutama sana naurusta

Viikon tiedekolumni
Muutaman päivän ajan lehden lukijapalstoilla on käyty keskustelua siitä, kenelle lehden tulisi nauraa. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen että se ansaistsee muutaman rivin myös toimituksellista tekstiä. Naurun ja huumorin grand old men — filosofi Henri Bergson ja kirjallisuuden tutkija Mihail Bahtin — sivusivat kumpikin kysymystä omalla tavallaan. Moraalisesti nauruun otti kantaa oikeastaan vain Bahtin, mutta myös toisen herran töistä on johdettavissa myös eettisiä huomioita.
Henri Bergson katsoi, että kyky nauraa on yksi inhimillisen sopeutumiskyvyn ilmenemismuoto: nauru kohdistuu periaatteessa aina sopeutumiskyvyttömyyteen. Tietynlainen huumorin perustilanne Bergsonille oli hyvinpukeutunut herrasmies kompastumassa kadulla kiveen. Miksi tämä tilanne on koominen, kysyy Bergson ja vastaa: koska mies ei sopeutunut muuttuneeseen tilanteeseen, siis kiveen, vaan käveli edelleen kuin parkettilattialla. Edelleen don Quijote on koominen, koska hän kieltäytyy sopeutumasta maailmaan yleensäkään.
Ajatus naurusta rangaistuksena sopeutumiskyvyttömyydestä toimii periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan katsoa, että helpointa on nauraa sille, joka ei kuulu joukkoon, siis nauraa erilaisuudelle. Toisaalta voidaan nauraa myös hallitsevan joukon kankeudelle, siis esimerkiksi poliittisen eliitin jargonille, joka etääntyy yhä kauemmas todellisuuden vaatimuksista. Näistä jälkimmäinen on helppo hyväksyä tärkeämmäksi nauruksi. Voidaan siis sanoa, että ollakseen rakentavaa on naurun oltava naurua vallalle, ei suinkaan vallan kanssa. Milloin jokin instanssi saavuttaa itseisarvoisen aseman järjestelmässä ja/tai enemmistön silmissä on aika pyrkiä saattamaan se naurun alaiseksi. Kuten Stuart Hall totesi, voi juuri nauru saattaa identiteetit liikkeeseen suhteessa eri instansseihin ja saattaa näiden instanssien muodon ja olemassaolon tarkemman pohdinnan alaiseksi. Mikäli nauru haluttaisiin kohdistaa ”vastarintainstansseihin”, olisi näihin huumorin yhteydessä liitettävä keinotekoisesti kalkkeutuneen ylhäinen asema. Tällä tavalla toimii esimerkiksi amerikkalainen oikeistohuumori: vaikkapa seksuaalivähemmistöihin tai vasemmistoon liitetään voiman ja vaarallisuuden leima, joka riisumalla luodaan naurun syntyedellytykset. Toisena hyvänä esimerkkinä voitaisiin käyttää vaikkapa usein samalla periaateella toimineita Kari Suomalaisen rasistisia pilapiirroksia.
Mihail Bahtin katsoi puolestaan, että nauru on parhaimmillaan rahvaan karnevalistista naurua, groteskin maailman naurua, joka osoittaa ”kaiken riemastuttavan tilapäisyyden”. Herra voi menettää asemansa milloin vain ja orja nousta hallitsijaksi: ikuisiksi julistautuneet instituutiot katoavat jo huomenna. Tällainen nauru toimi Bahtinin mukaan pontimena keskiaikaisille karnevaaleille, mutta menetti asemaansa yhteiskunnallisen tulkinnan muotona Descartesista lähtien. Julkisuuseliitti hännystelijöineen kuitenkin nykyäänkin lienee ainoa ryhmä, joka ei pidä naurun tärkeimpänä tehtävänä muistuttaa kaikkia siitä, ettei ole ikuisia instituutioita.
Bahtinin ajatukset on helppo linkittää Sigmund Freudin näkemyksiin vitsin ja huumorin luonteesta. Freud katsoi, että huumori on tapa ”kiertää esteitä.” Kun emme esimerkiksi meille annetun alemman yhteiskunnallisen aseman vuoksi kykene suoraan haastamaan eliittiä, jää ainoaksi keinoksemme haastaa se osoittamalla eliitin ylemmyyden naurettavuus. Näin me rahvaassa emme menetä uskoa oman olemassaolomme oikeutukseen ja kykenemme tarvittaessa myös vastarintaan: jo Orwellin teoksessa 1984 yksi uuskielen näkyvimpiä ääneenlausumattomia piirteitä oli vitsailun ja humorismin mahdottomuus.
Naurun tulee siis kohdistua valtaan ollakseen rakentavaa. Voidaan huomauttaa, että naurun tulisi olla tasapuolista, kohdistua kaikkiin ja kaikkeen. Näin ei ole. Naurun tulee kohdistua sinne, missä on valtaa. Yrjö Ahmavaara on huomauttanut ettei se, että tiedotusväline antaa yhtä paljon palstatilaa kaikille ole tasapuolisuutta. Tasapuolisuutta on kritisoida vallanpitäjiä huolimatta siitä, kuka vallassa on.
Omana huomionani lisäisin, ettei Lehden lukeminen — edes sen lukeminen sen synnystä saakka — tee teistä meidän kavereita. Lehden ei kuulu olla altruistinen, vasemmistolainen, keskustalainen, oikeistolainen, siniruudullinen eikä tasapuolinen, eikä Lehdessä jatkossakaan erityisemmin oteta toivomuksia vastaan.
Lopuksi kuulemme vielä ”Iltatuulen viestin”, esittäjänä Aikamiehet.
Semioottisesti teidän,
Juhani Urja
Kuvatoimituksen päällikkö, pääluottamusmies

20 vastausta aiheeseen “Muutama sana naurusta”

Bah tin tin ja Rin tin tin kävivät aikanaan Pariisissa tiiviin eleiden keskustelun huumorin olemuksesta. Rin tin tin vastasi Bah tin tinin haukkuun murisemalla, joskus jopa kuopimalla maata. Itku tuli kuitenkin pitkästä ilosta, kun Rin tin tin puri Bah tin tiniä, joka pillahtu vuolaaseen vollotukseen. Eleiden keskustelu on päättynyt, Bah tin tin julisti silmät kyynelissä.

Lehden katu-uskottavuus lähti kesälomille tämän jutun myötä. Tunnustaa kaikkien näiden auktoriteettien suulla että nauru on politiikan tekemisen työkalu.

Aika hulvatonta!
Bahtin?! Bergson?! Hall?! Nämähän kuulostavat aivan ruotsalaisilta jääkiekkopelaajien nimiltä!
Mistä te näitä aina keksitte, veijarit?

Erittäin osuva, ottaen huomioon nämä kaikki naurettavat kommentit joita esim. ateisti-juttu on saanut… Hyvä Lehti.

Eivätpä Ranskan hovissakaan tajunneet Candideani satiiriseksi vittuiluksi. Sehän se satiirin hienous onkin, ei sitä tyhmempi erkki tajua.

Urjan kolumni on lähes yhtä hyvää tiedettä kuin Lehden Paavi-uutisointi on huumoria.
Nimimerkki Leton kommenteista suurimman osan voinee antaa olla, mutta yhdessä kohdassa kalikka kalahtaa myös Lehden nilkkaan. Vai eikö Tarja Halonen on vallankäyttäjä?
Lisäksi ihmettelin sitä, mihin kolumnista jäivät John Morreall, Don Nilsen, Jennings Bryant, Murray S. David ja muut nykynimet. Toisaalta viittasihan Monty Pythonkin monesti Bergsoniin.

Onko naurun oltava aina rakentavaa? Tietysti erilaisuudelle, kuten vammaisille, nauraminen on eettisesti arveluttavaa, noin yleisesti ottaen. Toki vammaisille nauraminen ironisoiden, eli tekemällä vammaisille naurajat kierteisesti naurettaviksi on oikeutettua, mutta myös vaarallista ja vaatii vankkaa uskoa yleisön ironiantajuun.
Jos valta käsitetään tietyn luokan ominaisuutena, jonain mitä toisilla on ja toisilla ei ole, muuttuu huumori helposti ryppyotsaiseksi sormella heilutteluksi. Kolumni tuntuisi käsittävän vallan tällä tavalla.
Lehden juttujen linja kuitenkin antaa ymmärtää, että valta käsitetään laajemmin, Gramscilaisittain, rakennelmana, johon kuuluvat jokapäiväisen itsestäänselvyytenä pitämämme asiat ja konventiot. Se on hyvä, sillä näin huumori osoittaa, että emme ole syyttömiä valtarakennelman olemassaoloon vaan uusinnamme sitä joka päivä, vapaaehtoisesti.
Valta on systeemi, suhteita, eikä sitä omista mikään tietty luokka. Huumorin on siis kohdistuttuva kaikkeen ja kaikkiin kohdistuakseen valtaan.
Pilkun nussimista? Pätemistä?

Varoitus: Seuraavaa ei lue viidessätoista sekunnissa, joten jos sitä vaadit, älä lue tätä.
Tylsimyksen kommentti oli kiinnostava. Ei ole ollenkaan yksiselitteistä, kenellä loppujen lopuksi on valtaa. Ihmisen käsitys siitä, kenellä on valtaa, heijastaa usein hänen omia arvostuksiaan. Jos ihminen vastustaa jotakin asiaa, hänen täytyy perustella itselleen, miksi sen vastustaminen on tärkeää – miksi vaivautua? Hänen täytyy siksi ajatella, että vastustettava asia on voimakas ja vaarallinen. Tällä käsityksellä ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa (amerikkalaisten harhaiset kuvitelmat Saddamin hallinnon kyvystä iskeä joukkotuhoasein lienevät hyvä esimerkki).
Silloin kun Voltaire julisti ”écrasez l’infâme!”, hän oli aivan oikeassa, että katolinen kirkko oli voimakas ja vaarallinen. Mutta monilta tuntuu jääneen huomaamatta, mitä kahdessa ja puolessa sadassa vuodessa sen jälkeen on tapahtunut.
Minusta on täysin käsittämätöntä, miten joku voi väittää kirkkoa Suomessa mahtavaksi vallankäyttäjäksi, kun esimerkiksi vain noin kolmasosa nuorista aikuisista (korkeasti koulutettujen joukossa luku on muuten suurempi) uskoo persoonallisen Jumalan olemassaoloon. Voiko olla selvempää osoitusta siitä, että kirkon ideologinen valta (ainoa valta mitä sillä oikeastaan koskaan on ollut Suomessa) on romahtanut? Kirkko ei ole itsestäänselvyytenä pidetty instituutio, vaan päin vastoin sitä kyseenalaistetaan enemmän kuin mitään muuta instituutiota.
Uskonnosta saa toki monia hauskoja juttuja, mutta sen ylenpalttisella pilkkaamisella Lehden toimitus syyllistyy valistuksen ajalta peräisin olevien uskonnonvastaisten instituutioiden ja valtarakennelmien sokeaan ylläpitoon ja vahvistamiseen. Teistä on tullut tässä asiassa Don Quijoteja, jotka taistelevat sellaista vastaan, mitä ei enää ole olemassa, nimittäin Voltairen ajan Ranskan kirkon kaltaista kirkkoa vastaan. Te ette ole sopeutuneet postmoderniin maailmaan, mutta ettepä tietenkään osaa nauraa itsellenne.

Leton kommenttiin ei ole kukaan vastannut, ilmeisesti täältä haetaan vain noita alle 15 sekunnissa luettavia ”huumoriannoksia” :<

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Read previous post:
Ruma nainen ymmärsi olevansa ruma

(ANJALANKOSKI) Anjalankoskelaisessa ravitsemusalan liikkeessä koettiin outo tilanne lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun 38-vuotias Marjatta Ravihepo ymmärsi olevansa ruma. Paikalla...

Close