Muutama sana naurusta

Viikon tiedekolumni
Muutaman päivän ajan lehden lukijapalstoilla on käyty keskustelua siitä, kenelle lehden tulisi nauraa. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen että se ansaistsee muutaman rivin myös toimituksellista tekstiä. Naurun ja huumorin grand old men — filosofi Henri Bergson ja kirjallisuuden tutkija Mihail Bahtin — sivusivat kumpikin kysymystä omalla tavallaan. Moraalisesti nauruun otti kantaa oikeastaan vain Bahtin, mutta myös toisen herran töistä on johdettavissa myös eettisiä huomioita.
Henri Bergson katsoi, että kyky nauraa on yksi inhimillisen sopeutumiskyvyn ilmenemismuoto: nauru kohdistuu periaatteessa aina sopeutumiskyvyttömyyteen. Tietynlainen huumorin perustilanne Bergsonille oli hyvinpukeutunut herrasmies kompastumassa kadulla kiveen. Miksi tämä tilanne on koominen, kysyy Bergson ja vastaa: koska mies ei sopeutunut muuttuneeseen tilanteeseen, siis kiveen, vaan käveli edelleen kuin parkettilattialla. Edelleen don Quijote on koominen, koska hän kieltäytyy sopeutumasta maailmaan yleensäkään.
Ajatus naurusta rangaistuksena sopeutumiskyvyttömyydestä toimii periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan katsoa, että helpointa on nauraa sille, joka ei kuulu joukkoon, siis nauraa erilaisuudelle. Toisaalta voidaan nauraa myös hallitsevan joukon kankeudelle, siis esimerkiksi poliittisen eliitin jargonille, joka etääntyy yhä kauemmas todellisuuden vaatimuksista. Näistä jälkimmäinen on helppo hyväksyä tärkeämmäksi nauruksi. Voidaan siis sanoa, että ollakseen rakentavaa on naurun oltava naurua vallalle, ei suinkaan vallan kanssa. Milloin jokin instanssi saavuttaa itseisarvoisen aseman järjestelmässä ja/tai enemmistön silmissä on aika pyrkiä saattamaan se naurun alaiseksi. Kuten Stuart Hall totesi, voi juuri nauru saattaa identiteetit liikkeeseen suhteessa eri instansseihin ja saattaa näiden instanssien muodon ja olemassaolon tarkemman pohdinnan alaiseksi. Mikäli nauru haluttaisiin kohdistaa ”vastarintainstansseihin”, olisi näihin huumorin yhteydessä liitettävä keinotekoisesti kalkkeutuneen ylhäinen asema. Tällä tavalla toimii esimerkiksi amerikkalainen oikeistohuumori: vaikkapa seksuaalivähemmistöihin tai vasemmistoon liitetään voiman ja vaarallisuuden leima, joka riisumalla luodaan naurun syntyedellytykset. Toisena hyvänä esimerkkinä voitaisiin käyttää vaikkapa usein samalla periaateella toimineita Kari Suomalaisen rasistisia pilapiirroksia.
Mihail Bahtin katsoi puolestaan, että nauru on parhaimmillaan rahvaan karnevalistista naurua, groteskin maailman naurua, joka osoittaa ”kaiken riemastuttavan tilapäisyyden”. Herra voi menettää asemansa milloin vain ja orja nousta hallitsijaksi: ikuisiksi julistautuneet instituutiot katoavat jo huomenna. Tällainen nauru toimi Bahtinin mukaan pontimena keskiaikaisille karnevaaleille, mutta menetti asemaansa yhteiskunnallisen tulkinnan muotona Descartesista lähtien. Julkisuuseliitti hännystelijöineen kuitenkin nykyäänkin lienee ainoa ryhmä, joka ei pidä naurun tärkeimpänä tehtävänä muistuttaa kaikkia siitä, ettei ole ikuisia instituutioita.
Bahtinin ajatukset on helppo linkittää Sigmund Freudin näkemyksiin vitsin ja huumorin luonteesta. Freud katsoi, että huumori on tapa ”kiertää esteitä.” Kun emme esimerkiksi meille annetun alemman yhteiskunnallisen aseman vuoksi kykene suoraan haastamaan eliittiä, jää ainoaksi keinoksemme haastaa se osoittamalla eliitin ylemmyyden naurettavuus. Näin me rahvaassa emme menetä uskoa oman olemassaolomme oikeutukseen ja kykenemme tarvittaessa myös vastarintaan: jo Orwellin teoksessa 1984 yksi uuskielen näkyvimpiä ääneenlausumattomia piirteitä oli vitsailun ja humorismin mahdottomuus.
Naurun tulee siis kohdistua valtaan ollakseen rakentavaa. Voidaan huomauttaa, että naurun tulisi olla tasapuolista, kohdistua kaikkiin ja kaikkeen. Näin ei ole. Naurun tulee kohdistua sinne, missä on valtaa. Yrjö Ahmavaara on huomauttanut ettei se, että tiedotusväline antaa yhtä paljon palstatilaa kaikille ole tasapuolisuutta. Tasapuolisuutta on kritisoida vallanpitäjiä huolimatta siitä, kuka vallassa on.
Omana huomionani lisäisin, ettei Lehden lukeminen — edes sen lukeminen sen synnystä saakka — tee teistä meidän kavereita. Lehden ei kuulu olla altruistinen, vasemmistolainen, keskustalainen, oikeistolainen, siniruudullinen eikä tasapuolinen, eikä Lehdessä jatkossakaan erityisemmin oteta toivomuksia vastaan.
Lopuksi kuulemme vielä ”Iltatuulen viestin”, esittäjänä Aikamiehet.
Semioottisesti teidän,
Juhani Urja
Kuvatoimituksen päällikkö, pääluottamusmies