(KISAMENESTYS) Keskiviikkona jaettiin vielä toinenkin perinteinen nisupuukko. Myös tämä tunnustuspuukko jaettiin keihäänheittäjälle, eli mitalitoivo Tero Pitkämäelle, joka jäi illan keihäsfinaalissa neljänneksi vaatimattomalla tuloksella 81,27.
”Tässä ylläpidettiin jälleen Suomen maajoukkueen kunniakkaita perinteitä yltää aina kauden parhaaseensa pääkilpailussa, venyä vaikealla hetkellä ja säilyttää tasonsa”, perusteli puukkolautakunnan puheenjohtaja Häjy-Jaska kisakylässä itkua pidätellen.
Pitkämäki luettiin kilpailun vahvimpiin ennakkosuosikkeihin, sillä hänellä oli taskussaan kauden kärkitulos sekä useita voittoja kovista kilpakumppaneistaan. Häntä pidettiin myös Suomen ainoina mitalitoivoina kotikisoissa.
”Mutta ei nyt ole syytä liikaa pettyä. Tero on vielä nuori ja isoja kisoja on vielä monta edessä. Paras arvokisasaavutus tähän mennessä. Teki parhaansa. Ei mitään hätää. Hajaantukaa, ei täällä ole mitään nähtävää”, luki joukkueen virallinen liturgi Veli Ponteva valmiista lunttilapusta Ylen haastattelussa.
”Jännitys. Nuori. Isot kisat. Kotiyleisön paine. Tuuli. Sade. Tämä. Tuo. Se”, luetteli maajoukkuevalmennus tapahtuneen syitä saunan takana.
Kategoriat
9 vastausta aiheeseen “Toinen nisupuukko Pitkämäelle”
Onhan tuo totta, harmittaa, mutta on se silti kumma miten voitot on aina koko suomen kansan voittoja kun taas häviöt on urheilijan omia ja silloin sopii osoitella että niin, mitäs tuli tehtyä ja että kehtaatkin.
KUltaa Tuli!!! Ihanaaaaa! taas ja aina vaan uudestaaaan! Ihanaa Leijonat ihanaa!
Tosiaan, kyllähän sitä saa aina mitalia toivoa mutta viime kädessä se urheilija joka sen mitalin hakee. Kummallista että me petymme ku yhdestä lajista ei tule vähän odotettua mitalia, mutta aika vähän ollaan huolissaan siitä että tuolla kilpailijoiden takana junioreissa tilanne on huolestuttava. Tulevaisuudessa ei tarvi ainakaan pettyä kun mitalia ei tule, kun ei ole kukaan yrittämässäkään.
(Nisuvehmaa) Kultaa suomeen! Lasse Viren myy olymppialaisista kisoista saamansa mitalit Lahden urheilumuseolle, jossa ovat ennestään mm. Juha Miedon käyttämätön partakone ja Matti Nykäsen viinapää koko maksavan kansan ihailtavina.
Kyllä tässä pitää ottaa hiihtokilpailussa voitettu lusikka kauniiseen käteen ja penkoa perin juurin epäonnistumisen perimmäiset syyt: Stadionin Pyörivä Tuuli. Sade. Olosuhteet. Miksei niitä älytty erottaa ajoissa!
Miksi ihmeessä ei stadionilla ollut portteja, jotta ne olisi voitu avata Pitkämäen heittojen ajaksi, kuten Neuvostoliitossa tehtiin vuonna 1980? Kuka ottaa vastuun? Kysyn vaan!
Keihästä harrastaa Suomessa monta ihmistä? 100?
Vakavasti, miten ihmisiä voi olla melkeen 40 tuhatta katsomassa keihäänheittoa? Mikä siinä on niin hienoa? Ainiin se mitalikasa menneisyydessä.
Suomalaiset seuraavat vaikka dartsia tai eukonkantoa stadikan täydeltä, kunhan menestystä tulee. Lajista viis.
Tämän takia suututtaa olla suomalainen. Glooryhunting, that is.
Katsoisivat edes tiettyä lajia aidosta rakkaudesta lajiin.
ps. Pitkis olisi voittanut kisan, jos keihään korkeusheitosta olisi kisailtu. Niin ”korkealle” se keppi aina lentää selostajienkin mielestä.
”Mutta se tulee alas kuin kivi ja jää sinne 75 metrin liepeille”.
Stadionilla oli kyllä Jari Porttila, paikalla, elossa, silmäpusseineen ja salaliittoterioineen. Ja mikäli tämä mies jotain avaa, on se oma suuvärkki.
Nähtäväksi jää, kaataako Sportti-Jari kolumnissaan menestymättömyyden urheilijan niskaan, vai kaivetaanko vanhat termit ”Norjalainen salaliitto”, ”Pitkäaikainen, järjestelmällinen” sekä luonnollisesti ”tietojeni mukaan”. Hurjimmat huhut kentältä kertovat Jarin mahdollisesti käyttävän myös sanoja ”Katastrofaalinen” sekä ”amatöörien….”, mikäli katsoo asiakseen oikein hurjistua.
Jari Porttila, kirjailija, ajattelija, ihminen, eläin, on takuuvarmasti paikalla kun Ville Tiisanoja kärähtää douppingista. Jo halatessaan myötätuntoisesti langennutta urheilijaa Porttilan toinen käsi tekee muistiinpanoja uutuuskirjaa varten, joka otsikoidaan ”Mörssärin kyyneleet harmaalla alueella”.