NEKROLOGI
Lauantaiaamuna saimme kuulla meitä kaikkia syvästi järkyttäneen uutisen. Rakas ystävämme ja työtoverimme Saddam Hussein oli menehtynyt äkillisen sairauden murtamana. Tieto veti meidät kaikki hiljaisiksi. Enää emme kuulisi hänen ääntään, enää emme saisi nähdä hänen leppoisaa mutta järkähtämätöntä olemustaan johtamassa sotilasparaateja, leikkimässä lasten kanssa, ampumassa toisinajattelijoita.

Saddamin läheiset ja ystävät muistavat tämän empaattisena ja ystävällisenä henkilönä, jolla riitti aina aikaa kuunnella muiden huolia ja ongelmia sekä tappaa muutamia satoja shiiamuslimeja taistelukaasulla. Ei ollut niin pientä murhetta tai niin vähäistä ongelmaa, etteikö hän olisi jaksanut kuunnella niitä. Työpaikalla hän nurkumatta otti kantaakseen myös muiden taakkaa mikäli hänellä suinkin vain oli siihen mahdollisuus. Juuri tämä pyyteettömyys ja luotettavuus tekivät hänestä meille kaikille niin rakkaan.

Ehkä mieliinpainuvimmat muistomme Saddamista ovat parin vuosikymmenen takaa, jolloin hän hymyillen ja psykoottisena kuten aina, johdatti meidät sotaan naapurimaatamme Irania vastaan ja tapatti siinä sivussa useita tuhansia poliittisia vastustajiaan. Tuota samaa tuttua Saddamia näimme myös vuosina 1991 ja 2003 totaalisen epäonnistuneissa sodissa Yhdysvaltoja vastaan. Saddam, kuten me tiedämme, oli mies joka ei antanut pienten vastoinkäymisten tai ydinaseistetun supervallan horjuttaa omaa hulluuden tuolle puolen ankkuroitunutta itseään.

Uskon, että Saddam toivoo meidän kuitenkin muistavan hänet omana itsenään, niin vahvuuksineen kuin heikkouksineen, taitoineen kuin puutteineenkin. Hän oli joka tapauksessa mies, joka onnistui siinä, mitä monet yrittävät mutta missä harvat onnistuvat. Elämään unelmaansa, hullun diktaattorin unelmaa.

Barzam al-Tikriti

Kirjoittaja on Saddam Husseinin pitkäaikainen työtoveri ja ihan saatanan sekaisin.